Noidankutu is a project where dance artists Rea-Liina Brunou and Anna Mustonen work together with their children. Their aim is to create ways of working and performative situations where both adults and children could spend time together effortlessly. They wish to combine all the energy, astonishment, frustration and love the children have to all the exhaustion, astonishment, frustration and love the parents feel.
Premiere at Kutomo, Turku (FI) 19.10.2019.
A text sample from the performance by Rea-Liina (scroll down for Finnish):
Saturday 5.1.2019 in Kolari, Christmas holiday
Last night I dreamed of dancing in a piece choreographed by an old friend. The piece has happened in real life. But now in my dream, I had seen the whole process of the artwork and solved its idea. I decided, without asking anyone, to dance to a missing dancer’s part in the performance. I thought I was doing a great favour and I was terribly pleased with myself. After the performance, everyone avoided eye contact with me, the atmosphere was heavy.
In the morning, I let Paju watch Rainbow Ruby from my phone at the kitchen table and went to stand in front of the bedroom mirror. I made few hand movements that reminded me of the dream. I returned to the kitchen, Paju had something to say, it was raining in the rainbow world, I went to the bathroom, patted the new whitening toothpaste on my tooth, examined the gray hair. Paju asked for more bread, I gave it to her and went back to the bedroom to dance. The light there was really beautiful, dim and cool. Everything seemed clear when watching my arms/hands: bone shapes, wrinkles, veins, fine hair, borders. I put on my winter pants, interrupted Miki's work by asking if he would like to cook some day, he replied that it's okay if you do snow work afterwards. It must have been correctly answered for me at that point. I put on winter clothes for Paju. She put on the coverall/ overhall and the shoes herself, I helped with the helmet cap and then it was time to put on the gloves. The other went well. With the other one there was a problem with the thumb. A terrible cry began. We tried to fix it together, failed. There was nothing to do. I wasn’t allowed to help her anymore, I wasn’t allowed to touch, the connection was broken. I felt powerless, said nothing and did nothing, I just sat there next to her, I don’t know for how long. Miki came from the computer asking what is the matter, tried to solve the situation by imitating, failed. We left her alone in the hall to shout. I came to write this. I think this is a concrete example of stealing time to do work. I have read recently about an artist quote, which said that things should be organised in such a way that working time shouldn’t seem like a theft. The cry stopped.
We took off our outerwear. We played a hospital game, the hands received a glove treatment to make it easier to put on the gloves. I washed the potatoes, put them to boil, threw bad smelling mushrooms for the reindeer's food. I fried some leftover eggs in the pan (this morning Paju peeled an egg for the first time in her life) I added onions and some oatmeal meat substitute in the pan. I cut Chinese cabbage into a salad. I peeled the potatoes, and without knowing chopped them in wrong sizes, the screaming started again, it got louder, the potatoes flew to the floor. I screamed back that you either eat the same ones or don't, I don't give a shit, even though now I'd like my remember my part differently. She was told to leave the table. The cry continued but I finished my meal, looked out from the window, and thought about the absence. I do not know at what point it becomes morbid, but it feels so good, to be away. My own inability as a parent (and as a spouse) does not bother me when I am so immensely absent. I lifted Paju to my lap, she calmed down, and began singing the theme song for the kids program, "guess how much, guess how much I love you" and then went on to say, "guess how much, guess how much I roll you." I came to write this. Miki and Paju play with the ponies of the 80s, they build a stable from Dublos, soon we’ll try to dress again, and go to grandma’s place.
Lauantai 5.1.19 aamupäivä Kolarissa, joululomalla
Näin edellisyönä unta, että tanssin erään vanhan ystävän teoksessa. Teos on oikeassa elämässä tapahtunut. Mutta nyt unessa olin mielestäni nähnyt koko teoksen prosessin ja ratkaissut sen idean. Päätin keneltäkään kysymättä tanssia esityksessä jonkun puuttuvan tanssijan osan. Ajattelin tekeväni suuren palveluksen ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Esityksen jälkeen kaikki välttelivät katsekontaktia minuun, oli raskas tunnelma.
Aamulla annoin Pajun katsoa Sanni Sateenkarta kännykältä keittiön pöydän ääressä ja menin itse makuuhuoneen peilin eteen seisomaan. Tein muutamia käsiliikkeitä, jotka muistutti mua siitä unesta. Palasin keittiöön, Pajulla oli asiaa, sateenkaarimaailmassa satoi, menin vessaan, taputtelin uutta valkaisevaa hammastahnaa kulmahampaisiin, tutkin harmaita hiuksia, Paju pyysi lisää leipää, annoin, menin takaisin makuuhuoneeseen tanssimaan. Siellä oli tosi kaunis valo, hämärä ja viileä. Käsissä kaikki näytti selkeältä: luiden muodot, rypyt, suonet, hennot karvat, rajat. Puin toppahousut jalkaan, keskeytin Mikin työt kysymällä haluaisiko se tehdä jonakin päivänä ruokaa, vastasi, että ok, jos sä teet sitte puolestas lumityöt. Se oli varmaankin ihan oikein vastattu mulle siinä kohtaa. Puin Pajulle talvivaatteet. Se laittoi itse haalarin ja kengät, autoin kypärälakissa ja sitten tuli kintaiden vuoro. Toinen meni hyvin. Toisessa tuli ongelma peukalon kanssa. Tuli ihan hirveää huutoa. Yritettiin yhdessä korjata, ei onnistunut, ei millään. Enää ei saanut auttaa, ei koskea, yhteys katkesi. Lamaannuin, en sanonut enkä tehnyt mitään, istuin vain siinä huudossa, vieressä, ties kuinka kauan. Miki tuli tietokoneelta kysymän mikä on, koitti ratkaista tilanteen matkimalla, ei onnistunut, mentiin pois, jätettiin se yksin eteiseen huutamaan. Tulin kirjoittamaan tämän. Ajattelen, että tämä on konkreettinen esimerkki ajan varastamisesta työn tekemiselle. Olen lukenut vastikään aiheesta jonkun taiteilijan sitaatin, jossa sanottiin että asiat pitäisi järjestää niin, ettei työajan pitäisi tuntua varkaudelta. Huuto loppui.
Riisuttiin ulkovaatteet. Leikittiin sairaalaa, kädet saivat hanskatushoitoa, jotta kintaiden pukeminen helpottuisi, pesin perunat, latoin ne kiehumaan, heitin pahalta haisevat herkkusienet porojen ruuaksi. Paistoin pannulla aamupalalta jääneitä munia, (Paju kuori munan ensimmäistä kertaa elämässään) laitoin sekaan sipulia ja nyhtökaurapaketin jämät. Leikkasin kiinankaalia salaatiksi. Kuorin perunat ja pilkoin ne tietämättäni vääränkokoisiksi paloiksi, tuli huutoa, joka koveni, perunat lensi lattialle. Huusin takas, että aivan sama syötkö vai etkö, en välitä paskan vertaa, vaikka tähän haluaisin kyllä merkitä edes, että pätkän vertaa, käskettiin pois pöydästä. Huuto jatkui vaan, söin oman lautaseni tyhjäksi, tuijotin ulos, mietin poissaolokohtauksia, en tiedä missä vaiheessa se muuttuu sairaalloiseksi, mutta hyvältä se tuntuu, siis olla poissa. Oma kyvyttömyys vanhempana (ja puolisona) ei häiritse, kun on oikein uppoutuneesti poissa. Nostin Pajun syliin, se rauhoittui ja alkoi laulaa lastenohjelman tunnaria “arvaa kuinka paljon, arvaa kuinka paljon sua rakastankaan” ja jatkoi keksimillään sanolla, “arvaa kuinka paljon, arvaa kuinka paljon sua päristänkään”. Tulin kirjoittamaan tämän. Miki ja Paju leikkii 80-luvun poneilla, rakentavat Dubloista tallin, kohta yritetään taas pukea, lähdetään mummolaan.