press

Esitysarvio Turun Sanomissa 5.12.21, kirjoittanut Heidi Horila

 

Käsien toiminta on läsnä kaikessa ihmisyyden historiaan liittyvässä, on se sitten balettia tai tuhoa


Handbook

Esitys ja teksti Rea. Kantaesitys XS-festivaalilla nykytaidetila Kutomolla 4.12.


Tämä on käsikirjoitus, kertoo esitystaiteilija Rean (Rea-Liina Brunou) ääni. Taiteilija makaa Kutomon kakkosstudion puulattian sävyä ja lankkujen reunoja jäljittelevän kankaan alla. Kankaaseen leikatuista aukoista työntyvät esiin erilaisia liikkeitä piirtävät kädet. Kahdelta tietokoneen näytöltä seurataan niin ikään kahden käsiparin omanlaista puhetta ja tanssia.


Handbook on Rean 2020-luvun toisintoa, keskustelua ja pohdintaa koreografi ja elokuvantekijä Yvonne Rainerin Hand Movie (1966) -lyhytelokuvasta. Ihmisistä Realle lähimpänä lintua on balettitanssija Anna Pavlova, jonka yli sata vuotta sitten kantaesitettyyn Kuoleva joutsen -sooloteokseen ja Pavlovan käsien liikkeen taituruuteen teksti myös kuljettaa.


Pohdinta ja kysymys tanssijan taidosta syvenevät käsien ja erilaisten esitysainesten kautta tanssijan, ihmisen identiteettiin kaikkineen. Käsien merkitys arkisen esteettisessä jatkumossa tulee todeksi niin ikään esimerkkinä absurdista Seinfeld-komediasarjasta, jossa Georgen hahmon kauniit kädet huomataan ja hänestä tulee hetkeksi haluttu käsimalli.


Käsillä voi aiheuttaa myös tuhoa. Niiden toiminta on läsnä kaikessa ihmisyyden historiaan liittyvässä.


Rea siirtyy laulamaan ja soittamaan sähkökitaralla etäisesti The Banglesin 80-luvun Eternal Flamelta kuulostavaa hittiä. Musiikillinen tunnistettavuus on toissijaista, huomio kiinnittyy sormien tuottamaan liikkeeseen ja sointukulkujen toisteiseen päällekkäin äänittämiseen, joka kääntyy vähitellen takaperin soivaksi äänimassaksi.


Rea ohjeistaa liikkeelliseen meritähtenä olemisen harjoitukseen, jossa ajatus lähtee ensin navasta, josta energia siirtyy vähitellen käsiin ja sormenpäihin.


Rean ja Handbookin kutsu yhteiseen olemiseen karttelee perinteisen esitystilanteen konseptia. Taiteilijan avoimuudessa ja reaktiivisuudessa yleisön kanssa tiivistyvät myös XS-festivaalille ominaiset aiheet: sallivuus, empatia ja läsnäolon hetkistä nouseva huumori.




Rea-Liina Brunoun Menestysteoksen puheenvuorot ovat aistivoimaista assosiaatioiden virtaa

Turun Sanomat 2.4.2018

Rea-Liina Brunou: Menestysteos, Part 1 – La Terre Des Chants Moroses.

Koreografia ja esitys: Rea-Liina Brunou, äänisuunnittelu: Miki Brunou, kantaesitys 31.3. Kutomo.

Tanssitaiteilija Rea-Liina Brunou luotaa Menestysteos-esityksessä menestyksen määrittymistä tanssitaiteessa. Soolo koostuu menestymiseen liitetyistä yleisistä uskomuksista, kollegoiden haastatteluista ja omakohtaisista kokemuksista, jotka taiteilija on abstrahoinut liike- ja äänimateriaaliksi.

Esityksen puheenvuorot ovat aistivoimaista assosiaatioiden virtaa, jossa vilahtelevat tämän hetken tanssitaiteessa ilmenevät ajankohtaisaiheet yhteiskunnallisista epäkohdista luontosuhteeseen, queer-estetiikkaan ja merkkilenkkareihin, sekä akateemisiin ajattelijoihin ja populaarikulttuurin tähtiin. Seksikkyys näyttäytyy erityisen vahvana menestystekijänä. Henkilökohtaisempi pohdinta on ranskan kielellä ilmaistuna etäännytettyä.

Brunou käy teoksissaan hienosti vuoropuhelua muiden taiteilijoiden ja taiteen perinteen kanssa, sekä luo kiehtovasti liikemateriaalia suhteessa sanalliseen ilmaisuun ja ajatteluun. Menestysteos sisältää esimerkiksi Erno Aaltosen kirjoittaman viileässä analyyttisuudessaan hauskan puheenvuoron ”menestyksekkäästä valoscoresta”. Brunou esittää myös taiteilija Yvonne Rainerin kirjoittaman No Manifesto (1965) -manifestin, jossa taiteellinen ote määrittyy ajan vallitsevia piirteitä vasten. Luovuus määrittyy näin aina suhteessa johonkin.

Soolo koostuu moninaisista aineksista mutta jättää niiden tulkinnan katsojan varaan. Yhteydet menestyksen teeman, teosnimen, hiusten leikkuun, erilaisten puhe- ja tanssiosuuksien ja musiikkivalintojen välillä jäävät minulle pitkälle avoimiksi. Ainesten omaehtoinen käsittely ja esiintyjän karisma kuitenkin kantavat läpi esityksen. Näin teos ilmentää, että menestys on jotakin, minkä kukin voi vain omakohtaisesti määrittää.



Mia Hannula

Kävelevä baletti

28.11.2016
Mia Hannula
Turun Sanomat
XS Vol. 8 – Uuden tanssin ja esitystaiteen festivaalilla nähtiin kaksi hienoa teosta, jotka kytkevät monipuolisesti tanssin historiaa laajempaan nykykulttuuriin ja osallistavat katsojan kokemaan sen kehollisia ulottuvuuksia.
(…)
Tanssitaiteilija Rea-Liina Brunoun Pedestrian Ballet on kävelymuotoinen esitys, joka rinnastaa arkisesti liikkuvan kehon ja baletin historiasta ammentavan nykytanssin. Brunou kehittää teoksessa omanlaistaan kehoa ja mieltä yhdistävää somaattista liikemenetelmää.


Teoksessa katsoja kuuntelee kaupunkiympäristössä kävellessään kuulokkeista ääniesitystä, joka ohjaa tiedostamaan kehollisia toimintoja samalla kun hän reitin varrella näkee tanssiesityksiä ja halutessaan myös osallistuu sellaiseen. Esityksen avaavat ja päättävät kiehtovat ja oivaltavat historian anekdootit baletin uudistajasta Maria Taglionista ja hänen vaikutuksestaan tanssiin ja musiikkiin.


Kyllä, tanssi on parhaimmillaan kokonaisvaltainen elämys ja täysivaltainen osa laajempaa kulttuuria.


Luottamus muutokseen
 
6.8.2015
Kira Hatanpää, Kolarin seurakuntapastori
Luoteis-Lappi

(...) Heinäkuussa Eetinkujalla oli esillä Rea-Liina Brunoun tanssiteos Vuoden tanssi. Teos herätti pohtimaan ajan tarkoitusta. Ajan mittaaminen on vienyt huomiota sen suuremmasta merkityksestä. Vuoden tanssi oli pysähtynyt teos täynnä muutosta ja liikettä. Vuoden tanssi kertoi minulle sen, että samalla, kun olemme osa jotakin muuttumatonta, aika jatkuvasti muuttaa meitä. Se hoitaa, parantaa ja vie uuteen. Emme tunne tulevaa ja muutos pelottaa meitä aina. Kuitenkin se tapahtuu jokaiselle meistä ja meidän koko kulttuurilemme ja yhteiskunnallemme. Erään eteläisen kirkon alttaritaulussa lukee sanat: "Jeesus on sama eilen ja tänää ja iankaikkisesti." Psalmien perään lausutaan usein sanat: "Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen." Nämä molemmat lauseet puhuvat jostain pysyvästä muuttuvan maailman hälinässä. Keskellä omaa, henkilökohtaista kaaostamme, me voimme huokaista näiden sanojen mukana ja levätä hetken. (...)


Tanssi aikojen rajalla –Tanssitaiteilija avaa kesägallerian Kolariin

16.7.2015
Eeva Kuivas
Luoteis-Lappi

Kuusikon kesägalleriassa pyörii Rea-Liina Brunoun teos Vuoden tanssi. Kolarilaislähtöinen tanssitaiteilija sai idean teokseen vieraillessaan kolme vuotta sitten Beninissä, Länsi-Afrikassa. Siellä eiliselle ja huomiselle oli yksi yhteinen sana, eissô. Brunou heräsi ajattelemaan mitä aika on ja miltä se tuntuu.
Päiväntasaajalla ei ole samanlaista vuoden kiertoa kuin napapiirin pohjoispuolella. Ihmiset suhtautuvat Brunoun mukaan siellä ajan kuluun eri tavalla.
– Kolari on jollain tavalla vastakohta Beninille.
Kronologisesti etenevän still-kuvista kootun animaation hän on kuvannut riistakameralla kotonaan Helsingissä.
– Pyrkimys omalla tavalla konkretisoida ajan abstraktius.
Videolla korostuu valon hiipuminen, kasvu ja kiertokulku.
– Kuinka vahvasti aika on sidoksissa luonnon ja auringon matkaan.
Vuoden ajan kuvatun videon teon aikana Brunou oppi, ettei ikinä voi tietää mitä on tulossa. Aloittaessaan projektin kuvaamista hän oli raskaana ja ajatteli teoksen kuvaavan ajan lisäksi myös fyysistä kasvua.
– Sitten huomasin, että ajan kuluun liittyy ennakoimattomuus.
Pian aloittamisen jälkeen Brunou joutui onnettomuuteen ja sai titaanisen nilkan. Myöhemmin hän sai myös keskenmenon.
Teoksen Brunou toteutti itse tanssista äänisuunnitteluun ja leikkaukseen. Tanssiosioita hän ei ole suunnitellut etukäteen, vaan teki aina fiiliksen pohjalta jatkaen siitä, mihin edellinen video oli loppunut.
Ensin hän oli aikeissa käyttää keräämiään tarinoita taustalla, mutta loppujen lopuksi animaatio sai taustalleen hänen sanoistaan leikattuja ääniä.
– Alkoi tuntua, että ei ehkä tarvitse sanoja. Vapaus on suurempi, kun taustalla on rytmiä.
Brunou etsi Kolarista paikkaa, jossa teoksen voisi esittää, mutta huomasi viime keväänä, että sellainen löytyy omasta takaa. Vanhassa saunarakennuksessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt.
– Tässä tilassa menneisyys on konkreettisesti läsnä.


Liikkeet eläytyvät viehättävästi ääniin

12.5.2015
Anniina Karhu
Turun Sanomat

Mikä yhdistää Tornionjoen jäillä hiihdellyttä rajavartijaa ja koralliriutoilla asustavia merimakkaroita? Tanssitaiteilija Rea-Liina Brunoun mukaan oikea vastaus on maastoutuminen, ”piiloutuminen muotoihin, väreihin, ääniin ja rooleihin”.

Aluksi terassin ikkunan takaa kurkistaa merimakkaramaisen verkkainen ja vaitonainen pötkylähahmo. Kuulemme, kuinka joku astuu sisään ovesta, hyräilee ja kahistelee vaatteita.

Sitten rajavartijan suureen anorakkiin hukkuva esiintyjä määrittää tilan rajoja – kuten rajavartija konsanaan – kiertämällä Studio 1:n seinänvieriä hiihdon rytmiä muistuttavin hölkkäävin liikkein.

Tämän jälkeen esiintyjä maastoutuu tilaan piiloutumalla parketin pintakuosia jäljittelevän peiton alle. Tulkitsen eleen itsereflektiseksi, taiteilijan maastoutumiseksi tilaan; häntä ujostuttaa tulla nähdyksi itsenään, hän tarvitsee roolin suojakseen.

Lopuksi tanssija sujahtaakin vielä nimihenkilön rooliin, muun muassa huljuttamalla kehoaan rantakiville loiskuvien aaltojen tahdissa. Hauska elementti on värikkäiden vaahtomuovikuutioiden ravistelu lattialle laajan takin uumenista, aivan kuin puolustautuva merimakkara suihkauttaisi ulos osan sisäelimistään.

Teoksen osioilla on kullakin oma rytminsä, joka syntyy ensisijaisesti tanssijan kehon tilaan piirtämässä liikkeessä. Esityksen tarinalliset, visuaaliset sekä humoristisesti perinteisen radiokerronnan muotoon laitetut äänelliset elementit sulautuvat yllätyksellisesti liikekieleen.

Mira Kauton koreografioima ja esittämä Kuoroteos sisältää vähemmän tarinallisia ja kielellisiä aineksia, mutta sekin yhdistää ääniin eläytyvät liikkeet viehättäväksi, jopa hypnoottiseksi kokonaisuudeksi.

Käsiohjelmassa Kautto kertoo kuunnelleensa lapsena paljon kuoromusiikkia ja haluavansa nyt aikuisena kuunnella sitä pelkkien korvien sijasta koko keholla tanssien. Tanssijan keho tavoittaa elimellisesti musiikillisten ja äänellisten maisemien rytmit, elää ja hengittää niiden mukana.

Hauska elementti visuaalisesti pelkistetyssä esityksessä on pinkki ponchomainen hapsupuku, joka aivan kuin elollinen olento yrittää pysyä tanssijan kiertävien, pomppivien ja staattisten liikkeiden mukana − mutta tulee aina sekunnin jäljessä.

Koskettavin hetki esityksessä on se, kun ponchosta alusasumaiseen shortsipukuun riisuutunut taiteilija kiipeää ilta-auringossa kylpevän Studio 2:n ikkunalaudalle, keskittyy ja lopulta laulaa omalla orgaanisella äänellään. ”Tavallisella”, hennolla äänellä tosissaan laulaminen on kaunis ja rohkea ele.

Esityksiä on suositeltu neljävuotiaasta ylöspäin. Ensi-iltayleisössä oli myös nuorempia katsojia.

Pienimmiltä katsojilta esitysten tarinalliset ja tulkinnalliset elementit menivät varmasti ohi, mutta äänelliset ja visuaaliset tapahtumat sekä niiden vaihtuvat rytmit vaikuttivat kiinnostavan myös kaikkein nuorimpia katsojia.


Valon rytmissä – Rea-Liina Brunou etsii kolarilaista aikaa

15.5.2014
Maija Muhonen
Luoteis-Lappi

Korostunut protestanttinen työmoraali. Tai ehkä luonnon kiertokulku, tanssija-koreografi Rea-Liina Brunou pohtii.

- Täällä tuntuu, että ajan kuluminen on paljon enempi sidoksissa aikaansaamiseen. Ja se tuntuu, että se jatkuu läpi elämän, eläkkeellä ihmiset vasta aktiivisia onkin,

Brunou sanoo.

Hän on tutkinut muutaman kuukauden tiiviimmin kolarilaista aikaa ja työstää kokemuksesta tanssiteosta.

- Täällä se on jotenkin korostunut. Kaikki palaa aina jotenkin siihen työhön.

Brunou kertoo esimerkin omasta suvustaan. Kun valoa on vähän, on sukan kutomissesonki. Kun valo lisääntyy, näkee jo punoa koreja. Ja lopulta, kevätvalossa tehdään ulkotöitä.

Brunoun Kolarin kodin ikkunasta pilkistää  pilvinen kevätmaisema. Pirtissä aika on kerrostunut ja pysähtynyt jonnekin menneisiin vuosikymmeniin. Se on hyvä tila, paikka, jossa aika ei huku.

- En tiä onko se minun henkilökohtanen ongelma, että täytyy lähteä muualle, että saa tehtyä asioita, joita oikeasti haluaa, Brunou pohtii.

Halot on hakattava joka päivä, eikä lämmintä vettä tule. Silti Brunou ehtii enemmän.

- On tarkkana, että selviytyy. Täytyy elää ja touhuta tämän luonnon mukhaan.

Brunou alkoi pohtia aikaa vierailtuaan Afrikassa Beninissä, missä päivät seuraavat toisiaan samanlaisena, eikä vuodenaikoja erota.

- Se tuntui, että se oli ikään kuin vastakohtapaikka Kolarille.

Brunou havahtui siihen, kuinka olosuhteet loivat erilaista aikaa. Yhtäkkiä aikaa oli käsissä riittävästi.

- Sitä (aikaa) tuntuu hulahtavan rutiineihin, joita ei haluais olevan, vaikka ne on täysin itestä riippumattomia tottumuksia.

Yhdeksänvuotiaana 1990-luvun alussa Tampereelle muuttanut Brunou on pitkään toivonut palaavansa aikuisena Kolariin. Kulttuurirahaston apurahan turvin hän on tehnyt töitä kolarilaisten kanssa, pääasiassa Toimarilla ja muutaman kerran Palvelutalolla.

Hän on kerännyt kokemuksia ajasta sadutuksen ja erilaisten liikeharjoitusten kautta.

Kokemus on paljastanut, kuinka henkilökohtaisesti aika koetaan.

Toimarilaisten aika kulkee tässä hetkessä ja havainnoissa, Palvelutalolla aika on kokoelma kristallinkirkkaita palasia vuosikymmenten takaa.

- Tasan tarkkaan muistetaan jään lähdöt ja ensilumet, kovat pakkaspäivät.

Brunou ihmettelee, kuinka tarkasti vanhat ihmiset voivat muistaa vuosikymmeniä sitten

sattuneet keskustelut tai tilanteet, kun nykyihminen ei muista aina edes saman päivän tapahtumia. Ihmisten kanssa ei kiirehditä, se on osa kolarilaisuutta.

- Sitä osathan antaa aika, ko tulee kohtaaminen. Ehkä se hötkyily ei muutenkaan kuulu tänne.

Alun perin Brunou halusi mukaan erilaisia tavallisia kolarilaisia, mutta kukaan ei uskaltautunut työpajoihin. Brunou arvelee, ettei vielä ollut tarpeeksi tuttu täkäläisille.

- Ei sole niin katastrofi tälle projektille, koska nämä ryhmät on olleet niin mahtavia.

Brunoun toisessa kodissa Helsingissä aika liikkuu oikukkaasti.

- Silloin ko on töitä, on siinä rytmissä. Ko ei ole, sitä tipahtaa.

Valmistumiseensa asti Brunou eli tiukassa kouluaikataulussa, jossa ei ollut juuri vapauksia ajankäytön suhteen.

- Ko oli koko elämänsä ollut päiväkodista saakka putkessa, jossa joku muu määrää, se oli tosi vaikeaa ja tuli tosi paljon ongelmia.

Brunou valmistui Teatterikorkeakoulusta tanssitaiteen maisteriksi vuonna 2009 ja on sen jälkeen toiminut freelancer-tanssijana ja -koreografina. Freelancerina hän on tottunut vaeltamaan työn perässä. Hän haluaisi viipyä enemmän Kolarissa ja tehdä täällä töitä.

- Tosi mielelläni olisin täällä. Se soppii tähän minun elämäntyyliin, että on hetkiä siellä ja täällä.

Brunoun tanssijanura alkoi balettiharrastuksesta, mutta hän siirtyi nykytanssiin.

- Suomessa tanssin koulutus on aika paljon nykytanssiin painottuvaa. Ehkä se on johdattanut siihen, missä on. Onhan sitä tietysti vaikkapa kilpatanssia, mutta en mie ossaa yhtään sitä Tanssii tähtien kanssa- meininkiä. Se on jotenki niin eri.


Kauriit tanssivat öisin

15.5.2014
Maija Muhonen
Luoteis-Lappi

Brunou työstää aikatanssiteoksen lisäksi myös toista kolarilaisia koskettavaa teosta. Hän on kuvannut riistakameralla pellon reunassa ruokailevia kauriita, ja tutkinut niiden liikettä.

- Se kauriitten seura ja kuvissa ajan kuluminen on tosi kiinnostavaa, kattella niitten kauriitten sarvien kasvua.

Ihmisen ja eläimellisen rajapinta on nykytanssissa pinnalla oleva aihe. Brunou heräsi siihen nähtyään rumpali Chris Corsanon esiintymisen ja seurattuaan, kauriit tuntuvat poseeraavan kameralle kuin ihmiset. Kauristyössä Brunou käsittelee loveen lankeamisen kokemusta, jonka rumpuesitys sai aikaan. Rumpali xxx tuntui muuttuvan hirveksi soittaessaan.

- Se oli itelle jotenkin niin perustavanlaatuinen taide-elämys. Siitä liikuttui vielä pitkään, ko sitä ajattelikin.

Villa Karon kaiku

2.1.2013
MAIKKI SALMIVAARA
www.villakaro.org

Villa Karossa syys-lokakuun aikana hautunut nykytanssimusikaali  “Ekho” saa ensi iltansa 18. tammikuuta 2013 Turun Kutomossa.
Äänisuunnittelija Miki ja tanssija Rea-Liina  Brunoun tanssiteos on nykytaiteen kontekstissa esitetty kommentti musikaaliperinteelle. Antiikin tarustossa Narkissokseen rakastunut Ekho-nymfi muuttui muiden lauseita toistelevaksi kaiuksi. Mikin ja Rea-Liinan teoksessa ihmisten unikieli taipuu tanssijoiden esittämiksi karaokeklassikoiksi. Sanoitukset kantakuppilan suosikkeihin nousevat unien maailmoista.  Teoksen pohjana toimivat internetin avoin unipäiväkirja sekä työryhmäläisten itsensä pitämät päiväkirjat. Teos pohtii unien syntymekanismeja ja universaaliunen olemassaoloa. Näistä pohdinnoista rakentuvat sanoitukset musikaalilauluihin.

Mistä unemme oikein tulevat?
”Ihmisten unissa on todella paljon yhtäläisyyksiä, vaikka me kaikki kuvittelemmekin uniemme olevan ainutlaatuisia”, Liina kertoo. ”Alkuperäisenä ideana oli lähteä Beniniin tutkimaan ja keräämään täkäläisten ihmisten unia ja vertailla uniin suodattuvia asioita, tutkia yhtäläisyyksiä eri ympäristössä ja kulttuurissa nähtyjen unien välillä”.
Aiheen intiimiys ja kielimuuri osoittautuivat kuitenkin liian suureksi esteeksi alkuperäisen idean toteuttamiseksi.
”Näin lyhyissä tuttavuuksissa ei saa ihmisistä irti sitä, millaisia unia oikeasti he oikeasti näkevät.”
Unikertomusten sijaan ammennettavaa teokseen löytyi kuitenkin täkäläisestä todellisuudesta, jossa uni ja valvetila tuntuivat tanssijan mielestä sekoittuvan.
”Todellisuus täällä tuntui niin unenomaiselta. Voodoon, taikojen ja hengellisyyden läsnäolo arjessa on ollut vaikuttavaa. Ihmiset puhuvat vertauskuvin.”

Toinen todellisuus unien ja valveen välissä
Taianomaisen ilmapiirin ja erilaisen todellisuudenkokemusten siivilöitymisen lisäksi Beninin vaikutus näkyy myös tanssiteoksen rytmissä. Rytmiikka hyödyntää jyrkkiä kontrasteja ja päällekkäisyyksiä, jotka taiteilijat kokivat olleen Beninissä läsnä kaikessa.
”Päivän ja yön vaihtelu, kuumuudessa repeävä taivas ja äkillinen kaatosade, tumman yön hiljaisuus ja aamun räiskähtäminen kirkonkellojen ja lintujen huutoon. Nousseen päivän räikeys. Maaseudun hiljaisuus ja Cotonoun mopohelvetti. Rehevä kasvillisuus punaisena huutavaa maata vasten ”, Miki listaa inspiraation lähteitä. ”Ilon ja surun sekoittuminen ja hukkuminen hautajaisten kakofoniaan”, Liina jatkaa. ”Arkku tanssii soittokunnan torvien, aseenlaukausten, räjäytysten, dj:n juontojen ja radiohittirenkutusten soidessa päällekkäin”.

Liina kuvaa hautajaiskokemuksiaan, eikä puheesta ole vaikeaa tavoittaa tanssijaa inspiroivaa unimaailman ja todellisuuden sekoittumista ja päällekkäisyyden ideaa.

(Työskentely)aika ja -tila
Pelkkä elin- ja työskentelynympäristön muutos vaikutti positiivisesti ja tehosti työskentelyä. Mikin mukaan teoriassa tanssiteosta olisi voitu tehdä yhtälailla Suomessa, mutta Beninissä hänen mukaansa välttyi niiltä asioilta, jotka Suomessa rikkovat keskittymistä – erityisesti toimimaton internet yhteys pelasti turhalta surffailulta ja säästi aikaa muulle työskentelylle. Tuottelias päivärytmi syntyi kuin itsestään, Miki kertoo:
”Keskipäivän aurinko työntää residenssihuoneen rauhalliseen viileyteen, jossa työskentelyä tahdittaa kattotuulettimen humina. Kuumimman paahteen jälkeen tekee mieli uimaan ja nälkäkin huomauttaa itsestään.”
Valmiin työsuunnitelman lisäksi avoimen ja vastaanottavaisen pariskunnan matkaan tarttui paljon muutakin.  Miki nauhoitti luonnon ääniä tulevien projektiensa pohjiksi ja muokkasi samplerillaan hyönteisten säksätyksistä trooppisia rytmikudelmia. Liina ehti viimeisten viikkojensa aikana työstää jo aivan uutta projektia.  Tässä teoksessa pohditaan aikaa.
”Ajanhallinnan ja elämänhallinnan yhteyttä, sitä miksi monesti toimii niin, ettei tee sitä mitä haluaisi ja lunasta tälle aikaa”.  Liina täsmentää ja jatkaa, ”Tarkoituksena on lähestyä aihetta oman henkilöhistorian kautta: siitä, miten ajan hahmottaminen, vuorokausi ja vuosirytmi ovat kolmessa eri sukupolvessa muuttuneet, miten erilailla kukin sukupolvi mummo, äiti ja minä itse olemme aikaa hahmottaneet.”

Juustokuvun alta
Kaikkea konkreettista taiteen tekemistä sekä syntynyttä materiaalia tärkeämpänä residenssijaksossa Miki pitää kuitenkin sitä, että on päässyt kosketuksiin oman elinpiirinsä ulkopuolisen todellisuuden – niin sen positiivisten kuin negatiivistenkin faktojen – kanssa ja joutuu näin taiteilijana pohtimaan taiteen tekemisen mielekkyyttä maailmassa, jossa on räikeitä poliittisia ja sosiaalisia epäkohtia. Kohtaaminen vieraan kulttuurin kanssa näyttää toimineen Mikille Marjo Räsäsen kuvailemana peilinä.
”Täällä ei voi olla pohtimatta sitä, kuinka etuoikeutettu sitä eurooppalaisena on ja miettimään omaa moraalista ja eettistä oikeutustaan tulla Afrikkaan ”hippeilemään”, kun se mitä me täällä teemme, näyttäytyy paikallisille ihmisille pelkkänä lepäilynä. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei taide ei ole muusta elämästä ja maailmasta irrallinen ilmiö, eikä taiteen käsittely sellaisena ylipäätään ole mielekästä,” Miki toteaa ja jatkaa vaimonsa sanoja lainaten: ”Musiikki ja tanssi ovat yhtä luonnollinen osa elämää kuin vessassa käyminen ja syöminen. Ei kukaan itseään ammattipaskantajaksikaan kutsu. Oman esteettisen juustokuvun alta poistuminen on ehdottoman tärkeää.”


Kohtaamisista
Siitä ei pääse mihinkään, että Villa Karo on kehitysmaassa sijaitseva taiteilijatalo, johon globaalia eliittiä edustavat suomalaiset taiteilijat tulevat toteuttamaan itseään. Paikallisiin elinolosuhteisiin nähden taiteilijat ovat rikkaita, vaikka Suomen mittakaavassa monet saattavatkin kuulua köyhälistöön. ”Tämä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita”. Miki toteaa ja jatkaa:
”Valtavat elintasoerot huomioon ottaen kulttuurikeskus on kuitenkin hyvin sulautunut Grand-Popoon.  Täällä ei tullut kävelevä lompakko -fiilistä saman lailla kuin monissa muissa paikoissa on tullut. Vaikkei sitä voi paeta, että me olemme rikkaita asiakkaita, ei kuitenkaan tuntunut siltä, ettei kohtaamisissa olisi ollut muutakin tasoa. Paikallisten suhteen saatiin reilua kohtelua. Se ainoa murheenkryyni, joka meillä täällä oli, oli oman työn mielekkyys ja oikeuttaminen.”
Oman työn ja muun maailman suhteen pohtiminen aika ajoin on tuskin pahasta, mitä sitten ikinä tekeekään.
Kulttuurivaihdon syventämisestä
Kulttuurivaihdon lisäämiseksi ja Miki jäi kaipaamaan afrikkalaisia stipendiaatteja residenssiin:
”Villa Karo on pala Suomea Beninissä. Näen, että olisi tärkeää kehittää instituutiota siihen suuntaan, että kulttuurivaihdon idea toteutuisi vielä paremmin käytännössä, niin että paikalliset hyötyisivät tästä edes sen verran kuin me residenssiin saapuneet taiteilijat itse hyödymme”.
Hän leikittelee ajatuksella siitä, että taloon tulevat taiteilijat osallistuisivat ja toteuttaisivat erilaisia projekteja, jotka olisi tarkemmin sovitettu paikallisiin tarpeisiin. Tällaisessa ideassa on vielä kehittämistä, kuten Miki itsekin myöntää:
”Olisi outoa, jos tulisin tänne toteuttamaan jonkun toisen projekteja, ainakaan omin rahoineni”.
Villa Karon toiminnanjohtajan sekä Beninin henkilökunnan kanssa onkin mahdollista ideoida esimerkiksi työpajoja tai kursseja, jotka samaan aikaan liittyisivät omaan työsuunnitelmaan ja rakentaisivat yhteistyötä esimerkiksi paikallisten taiteilijoiden tai Grand-Popon alueen asukkaiden kanssa.
Muista stipendiaateista
Miki ja Liina työskentelevät Suomessakin tiiviisti yhdessä ja Villa Karoon he hakivat kollegoina, eivät avioparina. Miki on erittäin kiitollinen siitä, että pääsi Beniniiin tekemään töitä yhdessä puolisonsa kanssa.
”Lähteminen Grand-Poposta vaan on nyt vaikeampaa, kun Suomessa ei ole puolisoa odottamassa.”
Liina pääsi Karossa töineen vauhtiin ennen perässä tulleen aviomiehensä saapumista. Yhteinen sävel muiden syksyn ensimmäisten stipendiaattien Marjo Räsäsen ja Susanna Hietalan kanssa löytyi vaivatta.
Ennen Mikin saapumista Marjosta tuli Rea- Liinalle Afrikka-äiti ja kyläläiset luulivat parivaljakkoa äidiksi ja tyttäreksi.  Myös Mikille residenssin väliaikainen taiteilijayhteisö oli tärkeä. Itsetutkiskelun ohella residenssin keskeisintä antia oli hänen mukaansa tutustua eri taiteilijoiden tapoihin prosessoida ja havainnoida yhteistä ympäristöä:
”Oli kiinnostavaa tarkkailla sitä, kuinka eri alojen taiteilijat kiinnittävät huomionsa eri asioihin ja lähestyvät samaa todellisuutta ja ympäristöä eri näkökulmista.”


Performanssi tutuksi bussikierroksella

1.9.2012
Turun Sanomat

Kemiön Villa Landen pihalla vihmoi vettä, mutta viileys ei kangistanut umpinaisen pussin sisällä tanssivan Rea-Liina Brunoun liikkeitä. Meneillään on performanssitapahtuma Performanssi on the road, jossa taiteilijat ja yleisö matkaavat päivän aikana linja-autolla useisiin eri kohteisiin seuraamaan juuri sinne suunniteltua esitystä.

– Tämä on upea! On hyvä oivallus yhdistää materiaali ja liikkuva ihminen. Tulee olo, että tanssija haluaa päästä eroon jäykistä asenteista ja pahoista teoista, ja siellä hän nyt kamppailee. Toivottavasti hän pääsee pois, tulkitsevat vahtolaispariskunta Turkka ja Tuula Myllykylä sekä turkulainen ystävätär Ulla Suomi.

Performanssi on the road -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran viime vuonna. Silloinkin Myllykylät ja Suomi olivat mukana.

– Viime vuoden tapahtuma toimi meille herätteenä, sen jälkeen olemme katsoneet performanssia uusin silmin. Tässä on hienoa seurata nuorten taiteilijoiden heittäytymistä, uskoa omaan tekemiseensä, Turkka Myllykylä sanoo.


Unet kaikuvat Narkissoksen arjessa

20.1.2013
Kaisa Kurikka
Turun Sanomat

Suomalais-liettualaisen Flokki-kollektiivin Ekho-esitys jää nimensä mukaisesti kaikumaan päässä ja mielessä näkyinä, kuulokuvina ja liikevirtoina. Ekhon moninainen ja rikas ideaverkosto levittäytyy ajatuksiin vielä esityksen päätyttyäkin.

Esitystä läpäisevä idea on sen nimittäminen nykytanssimusikaaliksi. Ajatus musikaalista näkyy teoksen rakenteessa, kohtausten kulussa ja laadussa, kun soolot, kaksintanssit ja ryhmäpotpurit seuraavat toisiaan kuin perusmusikaaleissa ikään.

Ekhossa ei kuitenkaan lauleta, ainakaan ääneen, vaan musikaalisuus syntyy liikkeen rytmeistä ja tempoista sekä Miki Brunoun hienosta äänimaailmasta.

Esityksen liikesommitelmat ottavat humoristisesti kantaa musikaalien spektaakkelimaisesti rakennettuihin koreografioihin esimerkiksi silloin, kun tanssijat asettuvat näyttävään ihmispyramidiin. Ekho ei kuitenkaan ole musikaaliviihdettä vaikka se onkin äärimmäisen viihdyttävä.

Kaiku liikkeeksi

Toinen kantava idea on kytkeytyminen antiikin Narkissoksen ja Ekho-nymfin tarinaan. Myytti näyttää hahmottuvan esityksessä arjen ja unien maailman väliseksi suhteeksi. Itseriittoinen Narkissos keskittyy aivan muuhun kuin unien merkitykseen, joka jää kuitenkin elämään kaikuna, näkymättömissä.

Tämä ajatus saa hienon toteutuksen, kun takaseinälle heijastetaan videokuvaa, jossa nykypäivän Narkissokset tuijottelevat itseään peilistä ja sivuuttavat Ekhon edustaman unimaailman. Unitarinat puolestaan näkyvät äänettömänä tekstinä videokuvissa. Tekstitys noudattaa karaoken sapluunaa, jolloin ajatus musikaalista korostuu tätäkin kautta. Esitystä varten netissä kerätyt unitarinat levittäytyvät materiaalisesti myös tanssittuihin kohtauksiin, joissa ne muotoutuvat ajoittain liikkeeksi ja välillä jopa kaanonissa puhutuksi ja tanssituksi runoksi. Kollektiivin viisi esiintyjää ovat valloittavasti läsnä.

Liikemateriaali vaihtelee esityksessä reippaista unisonoaskelsarjoista hitaisiin kehitelmiin, lattiatasosta hyppyihin. Yhdessä hahmotettu koreografia pysyy tuoreena, jatkuvasti muuntuvana, rytmisesti ja laadullisesti aistimellisena ja kiinnostavana.

Flokki-kollektiivi tarjoaa jälleen erittäin positiivisen katsomiskokemuksen. Ekho on monipuolinen ja monitulkintainen, moneen aistiin vetoava elämys.


Valkoiseen vangittu

6.11.2011
Kaisa Kurikka
Turun Sanomat

Äänitaiteilija Miki Brunoun ja tanssitaiteilija Rea-Liina Brunoun Wasted Piece, ”hukkapala”, pureutuu ilmaisemaan valkoisen olemusta monelta eri kantilta. Brunoun äänimaisema kytkeytyy valkoiseen kohinaan, animaatio puolestaan valkoiseen valoon.

Kutomon esitystila on lavastettu täysvalkoiseksi, sillä niin lattiaa kuin seiniä hunnuttaa valkoinen, kauniisti poimutettu kangas. Rea-Liina Brunoun kehoa kiertävät valkoiset nauhat, jotka muistuttavat yhtäältä parantavia siteitä, toisaalta kiristysnauhoja.
Valkoisuudesta ei esityksen aikana tule jähmettynyttä oliota, vaan pikemmin siitä tulee tapahtuma, verbi, monitasoinen liikkeellinen ja äänellinen kooste. Esitys on tenhoava.

Taustatiedoissa tekijät kuvaavat, miten ihmismieli on saarrettu loppumattomalla informaatiotulvalla ja miten toisto sekä tyhjät signaalit rakentavat olemassaoloa. Esitys antaa konkreettisen ilmaisun näille näkemyksille liikkeessä, kuvassa ja äänessä, ja samalla se hyödyntää oivallisesti valkoisen kohinan ja valon fysikaalisia ominaisuuksia.

Animaatiossa heijastetaan geometrisia kuvioita, ympyröitä ja kolmioita, ja ristikkäisiä puun aihioita. Niiden värit liikkuvat valkoisen ja harmaan välillä kuin todentaakseen valkoista valoa, joka on imenyt värispektrin kirjon itseensä.

Brunoun äänitaide tapahtuu esityksen nyt-hetkessä katsojien näkyvillä. Harvemmin näkee äänisuunnittelijaa työssään, ja tämä tuo esitykseen oman erityisen ja hienon piirteensä. Erilaiset elektroniset äänet, signaalit, melodiaton häly tulvivat päälle kuin terästetty valkoinen kohina.
Äänien koneisuus ja animaatiokuvien säksättävä toisto asettuvat mielenkiintoiseen yhteyteen ihmisruumiin kanssa. Rea-Liina Brunou tanssii hetken impulsseihin tarttuen, välillä kuin pakkomielteisesti toistaen tiettyä liikettä, välillä vapautuneena, ajoittain kuvien heijastuessa vartaloon. Kietoutuneena valkoiseen harsoon hän kamppailee itsensä irti siteistään.
Lopussa Brunou vapautuu valkoisen huoneen vankilastaan, mikä tuodaan konkreettisesti esiin äänen ja valon muutoksessa. Valkoisuus vaihtuu keltaiseen, elektroniset äänet Miki Brunoun soittaman kanteleen sointeihin. Muutos on totaalinen, vaikuttava.


Turun terassikesä hiljentää

Sofia Saari
1.7.2011
Helsingin Sanomat

KAHVILATERASSIN aukealla kesämekkoon pukeutunut nainen alkaa liikkua omituisesti. Hän kiipeää betoniaidalle hitaasti kuin nuorallatanssija, säpsähtäen välillä koko kehollaan. Kukaan ei ryntää apuun, vaikka pudotus voisi tietää vakavia vammoja. Nainenhan on liikkeissään varma.
Hänen kiivetessään ylös koko keho myötäilee muurin muotoja. Hänen seistessään korkealla pehmeät liikkeet vakuuttavat. Meneillään on maailman luonnollisin asia.

NAISEN TANSSI jatkuu uuden kirjaston sisäpihan arkkitehtuurisia elementtejä myötäillen. Hän toistaa yhtä liikesarjaa koko aukean poikki. Ohikulkija väistää kummasti elehtivää hahmoa. Hypnoottinen vaikutelma syntyy esiintyjän luodessa oman maailmansa meidän muiden keskelle. Liikkeiden muuttuessa taidokkaaksi tanssiksi koko terassi hiljenee.
Yhtäkkiä nainen ei tulekaan takaisin. Kukaan ei tunnu tietävän kuka hän oli, oliko esitys performanssi, vai oliko henkilö vain kuuman päivän ilmestys.

NIMESTÄ  viis, mutta terassiväki ihastui selvästi tanssija Rea-Liina Brunoun teokseen. Taustamusiikkina toimi koko alueen arkkitehtuuri, tanssiaskeleiden siirtäjinä ohikulkijat. Yksinäinen vanha rouva on huolissaan: "Mihin se hävisi, pitäisi kolehti kerätä."

Miksi et kerro nimeäsi, tanssija Rea-Liina Brunou?

Sofia Saari
1.7.2011
Helsingin Sanomat

TURKU. Taiteilija Rea-Liina Brunou (s.1982 Kolarissa) on Turussa asuva ja työskentelevä tanssitaiteilija. Hän tutkii usein teoksissaan eletyn elämän jälkiä muuntaen sanoja teoiksi ja muistikuvia ruumiin liikkeiksi. Brunou valmistui keväällä 2009 Teatterikorkeakoulusta tanssitaiteen maisteriksi. Siitä lähtien hän on työskennellyt freelance-tanssijana ja koreografina.

Onko sinulle tärkeää, ettei yleisö saa tietää nimeäsi?
"Etsitään päiväkahviseuraa -teoksen oli tarkoitus olla kahden ihmisen välinen kohtaaminen. Minä kuuntelin ensin tapaamani ihmisen tarinan ja sitten hän sai vastaanottaa tanssini. Se, että esitys tuli myös muiden ihmisten tilaan ja nähtäväksi, oli jollain tapaa sivutuote, jonka tarkoitus oli ehkäpä herättää huomio ympäristön tarkkailuun ja kyseenalaistaa sovinnaisia käyttäytymismalleja. En odottanut, että esitystä olisi kukaan tullut varta vasten seuraamaan, vaan pikemminkin sattumalta. Siksi sillä kuka minä olen, ei ole mitään merkitystä."

Milloin aloit tehdä sosiaalisia tanssiperformansseja?
"Kiinnostus sosiaaliseen tanssiin syntyi kouluaikanani Kirsi Heimosen opetuksessa. Olen käyttänyt joitakin sosiaalisen tanssin keinoja aiemmin osana koreografioiden työstöä. Etsitään päiväkahviseuraa oli ensimmäinen varsinainen sosiaaliseksi tanssiperformanssiksi luokiteltava teos. Olen kyllä tehnyt osallistavia performansseja ja esityksiä aiemminkin."

Sinulla on heinäkuussa esityksiä joista seuraava 30. heinäkuuta. Mitä sinulla on suunnitelmissa?
"Heinäkuun 30. päivä on Turun Vähätorilla Varsinais-Suomi -päivaä. Teemme sinne aforistikko Tiina Lehikoisen kanssa aforismeja ja performanssitaidetta yhdistävän teoksen. Teos tulee olemaan yhdelle katsojalle kerrallaan tehtävä esitys, jossa jokainen osallistuja saa kuulla henkilökohtaisen aforismin ja nähdä ja kokea siitä assosioidun esityksellisen teon. Teoksen aforismit ja teot valikoituvat eräänlaisen kyselytutkimuksen vastauksiin perustuen."

Subscribe to: Posts (Atom)